21.3.2010

Vantaankoski-Tikkurila-Tre-Tikkurila-Vantaankoski-Tikkurila-Tre-
Helsinki-Tre-Tikkurila-Vantaakoski

Sunnuntai 18:34 / IC-54 / vaunu 2 paikka 103 / yläkerta

Asiat tuntuvat helpommalta, kuin aiemmin. Olen viimeisten viikkojen ajan alkanut sisäistämään elämää eri tavalla. Olen tehnyt työtä erityisesti oman itsekeskeisyyden ja itsekkyyden kanssa, jossa olisi työtä riittämiin isommallekin talkooporukalle. Jokainen aloittaa jostain, minä aloitan tästä.

Olisiko ihmiselämän tarkoitus sittenkin antaa eikä saada? Katselleessaan ympärilleen, näkee useampia havaintoja jälkimmäisestä. Elämän ainutkertaisuus tulisi tietävien mielestä tuhlata itseensä. Tulisi investoida omaan napaa kaikki minkä käsiinsä saa ja mikä ei ole pultattu lattiaan. Ajatuksena vaikuttaa tämä äärimmäisen kiireiseltä hankkeelta rakentaa omakotitaloa perheelle, kun on jäänyt kiinni pettämisestä raskaana olevalle vaimolle.

Lapsi, joka huolehti liikaa. Mitä sanoa kuusivuotiaalle lapselle, joka kyseenalaistaa äitinsä kriittiset sanat isästään? Lapselle, joka murehtii omakotitalon öljytiivistettä? Minä en tiedä.

Keskustelimme hänen kanssaan siitä, että on asioista, jotka kuuluvat aikuisille. Asioita joilla lapsen ei tulisi turhaan mieltään vaivata. Keskustelimme myös siitä, että ihmistä ei tule puhua pahaa. Lapseni on kuin magneetti, joka aistii maastossa lojuvan jätemetallin, vaikka hänen tehtävä lapsena olisi rakentaa hiekasta linnoja.

Näin minä olen asiaa miettinyt: ihminen käynnistää omilla teoillaan tapahtumaketjuja, jotka palaavat bumerangin lailla omien jalkojen juureen takaisin. On äärimmäisen itsekästä olettaa saavansa jotain muuta, kuin mitä on laittanut itse alulle. Elämä ei taida sittenkään olla supermarketti, jossa valitaan itseään miellyttäviä tuotteita.

Muistilappu itselleni: älä haudo vihaa, kaunaa ja kostonhimoa.
Elä ja anna elää.

28.2.2010

Vantaankoski-Tikkurila-Tre-Tikkurila-Vantaankoski-Tikkurila-Tre-
Helsinki-Tre-Tikkurila-Vantaakoski

Sunnuntai 18:54/IC-54/vaunu2 paikka3/itsenäisen työsk. tila

Ikkunasta näen pimeän seassa keltaisen valojonon, joka on kuin tähtikartastoon merkitty polku, lupaa viedä minut kotiin. Kerään valoja kuin Mario pelissään kultakolikoita. Jokainen valo on lähempänä kotia. Jokainen koti on lähempänä valoa.

Olen huomannut itsestäni seuraavia ilmeisiä, mutta silti kovin mullistavia asioita: Pelkään muutosta. Pystyn keskittymään junassa äärettömän hyvin. Pidän elämästäni. Kymmenet ihmiset vilisevät lasioven ohitse, kuin kuvat tuntemattomien kuva-albumeissa. Olen tarkkailija elämän pehmeässä tuulessa, jossa lentää vaaleaa siitepölyä.

Olen kirjava betoniporsas kahlittuna lumilapioon.

Nyt kun tapaamiset on sovittu lainvoimaisesti, tunnen suurta rauhaa elämästäni. Elämääni kuuluu se, että tyttäreni asuu Keski-Suomessa. Minun on siihen sopeutuminen. Sopeutuminen on pohjimmiltaan sen faktan hyväksymistä, että menetän yhteistä aikaa tyttäreni kanssa jokainen päivä, kun emme ole yhdessä. Se on aikaa rikkinäisen tiimalasin, joka valuu pöydältä lattianraosta kylmään maahan ja maatuu maaksi. Jos elämä ei ole järkeilyä, se on tiimalasin multaa.

Onko niin, että jokaista rikkinäistä lasia ei saisi korjata? Jos sisältä vapautuu jotain, mitä ei ikinä olisi alun perin saanut vangita? Elämän voima on horjahdus, jossa halkeaa lasit ja kulkee junat.

Levitän käteni ja lennän valkoisen maan halki. Olen vapaa, olen minuutilleen aikataulussa.

7.2.2010

Kiljava-Helsinki-Tampere-Tikkurila-Vantaankoski-Tikkurila-Tre-
Helsinki-Tre-Tikkurila-Vantaakoski

Tänään alkaa uusi elämä. Vanha kuluu pois lian lailla. Uusi tuntuu väärältä. Väärä tuntuu tutulta. Istun Tampereelta lähteneessä junassa sunnuntai-iltana kello 19:01. Vaunu 10. Paikka 35. Istun neljättä kertaa tätä raideväliä liikennöivässä junassa kahden päivän sisällä. Minua kiukuttaa itsekkäät ihmiset, jotka muuttavat 350 kilometrin päähän miettimättä muita. Enemmän minua kuitenkin kiukuttaa oma rajallisuuteni kestää valintojeni seurauksia.

Lapsen saaminen on ainutkertainen lahja. Kaksi rakastutunutta ihmistä viettää unettomia innon, epätoivon ja ilon öitä ennen kuin sen täydellinen pieni ihminen syntyy. Se on onnea. Pitää tulokasta sylissään, ihmetellä sen kynsiä, silmäripsiä muita käsittämättömällä huolella suunniteltuja yksityiskohtia. Lapseen rakastuu heti. Sitä on valmis antamaan henkensä sen puolesta, jotta tuo pieni puolustuskyvytön lapsi saisi elää. Sitä on valmis uhraamaan vuoden sen vuoksi, että näkisimme edes silloin tällöin. Tai sen vuoksi, että jopa näkisimme säännöllisesti. Se lahja on äidille suurempi, isältä se voidaan viedä korkealla prosenttiluvulla pois.

Ensimmäinen matkaviikonloppu on takana. En pysty välttymään ajattelemasta muutamia asioita: Onko tässä mitään järkeä? Onko isän matkustettava näin paljon jotta tapaisi lastaan siksi, että äiti päättää muuttaa? Olenko minä maatamme kiertävä rokkitähti? Olenko siirtynyt rinnakkaistodellisuuteen, jossa asutaan pelkästään valaistussa putkiloissa, jossa on sinisiä penkkejä ja hiljaisia ihmisiä? Jokainen matkustaja odottaa omaa asemaansa. Minä menin jo sekaisin missä piti jäädä pois. Nyt muistan Tikkurilassa, josta matkustan bussilla nro. 53 kotiin.

Radan päällä ajatukset tuntuvat kevyiltä, muistot etäisiltä ja maailma jotenkin yksinäiseltä. Nämä eroamissunnuntait ovat aina sinisiä: haaleita, pysähtyneitä ja ikävöiviä. Minä lennän poikittaisten ratapaalujen yllä, koska minä rakastan tytärtäni.

Minä lennän halki metsien, koska minä en pysty vaikututtamaan kaikkeen elämässäni. Muilla on omat elämänsä. Tai siis aikuisilla on omat elämänsä. Lapsella ei ole. Lapsi tyytyy junan leikkipaikkaan, jossa on liukumäki.

Johdanto

Vuosi pitää sisällään 365 päivää.

Se on pitkä aika ajaa eteenpäin asiaa, joka ei etene. Minä kulutin viimeisen vuoden säälittävään säätämiseen, hirveään hapuiluun sekä henkilökohtaiseen tilinpäätökseen. Vuosi.
Paljon poiskulutettua aikaa, jonka olisi voinut käyttää matkusteluun, auringossa makaamiseen tai itsensä kehittämiseen.

Minä käytin sen taatakseni sen, että tyttäreni oikeudet tavat isäänsä säilyvät koskemattomana.