21.3.2010

Vantaankoski-Tikkurila-Tre-Tikkurila-Vantaankoski-Tikkurila-Tre-
Helsinki-Tre-Tikkurila-Vantaakoski

Sunnuntai 18:34 / IC-54 / vaunu 2 paikka 103 / yläkerta

Asiat tuntuvat helpommalta, kuin aiemmin. Olen viimeisten viikkojen ajan alkanut sisäistämään elämää eri tavalla. Olen tehnyt työtä erityisesti oman itsekeskeisyyden ja itsekkyyden kanssa, jossa olisi työtä riittämiin isommallekin talkooporukalle. Jokainen aloittaa jostain, minä aloitan tästä.

Olisiko ihmiselämän tarkoitus sittenkin antaa eikä saada? Katselleessaan ympärilleen, näkee useampia havaintoja jälkimmäisestä. Elämän ainutkertaisuus tulisi tietävien mielestä tuhlata itseensä. Tulisi investoida omaan napaa kaikki minkä käsiinsä saa ja mikä ei ole pultattu lattiaan. Ajatuksena vaikuttaa tämä äärimmäisen kiireiseltä hankkeelta rakentaa omakotitaloa perheelle, kun on jäänyt kiinni pettämisestä raskaana olevalle vaimolle.

Lapsi, joka huolehti liikaa. Mitä sanoa kuusivuotiaalle lapselle, joka kyseenalaistaa äitinsä kriittiset sanat isästään? Lapselle, joka murehtii omakotitalon öljytiivistettä? Minä en tiedä.

Keskustelimme hänen kanssaan siitä, että on asioista, jotka kuuluvat aikuisille. Asioita joilla lapsen ei tulisi turhaan mieltään vaivata. Keskustelimme myös siitä, että ihmistä ei tule puhua pahaa. Lapseni on kuin magneetti, joka aistii maastossa lojuvan jätemetallin, vaikka hänen tehtävä lapsena olisi rakentaa hiekasta linnoja.

Näin minä olen asiaa miettinyt: ihminen käynnistää omilla teoillaan tapahtumaketjuja, jotka palaavat bumerangin lailla omien jalkojen juureen takaisin. On äärimmäisen itsekästä olettaa saavansa jotain muuta, kuin mitä on laittanut itse alulle. Elämä ei taida sittenkään olla supermarketti, jossa valitaan itseään miellyttäviä tuotteita.

Muistilappu itselleni: älä haudo vihaa, kaunaa ja kostonhimoa.
Elä ja anna elää.