Vantaankoski-Tikkurila-Tre-Tikkurila-Vantaankoski-Tikkurila-Tre-
Helsinki-Tre-Tikkurila-Vantaakoski
Sunnuntai 18:54/IC-54/vaunu2 paikka3/itsenäisen työsk. tila
Ikkunasta näen pimeän seassa keltaisen valojonon, joka on kuin tähtikartastoon merkitty polku, lupaa viedä minut kotiin. Kerään valoja kuin Mario pelissään kultakolikoita. Jokainen valo on lähempänä kotia. Jokainen koti on lähempänä valoa.
Olen huomannut itsestäni seuraavia ilmeisiä, mutta silti kovin mullistavia asioita: Pelkään muutosta. Pystyn keskittymään junassa äärettömän hyvin. Pidän elämästäni. Kymmenet ihmiset vilisevät lasioven ohitse, kuin kuvat tuntemattomien kuva-albumeissa. Olen tarkkailija elämän pehmeässä tuulessa, jossa lentää vaaleaa siitepölyä.
Olen kirjava betoniporsas kahlittuna lumilapioon.
Nyt kun tapaamiset on sovittu lainvoimaisesti, tunnen suurta rauhaa elämästäni. Elämääni kuuluu se, että tyttäreni asuu Keski-Suomessa. Minun on siihen sopeutuminen. Sopeutuminen on pohjimmiltaan sen faktan hyväksymistä, että menetän yhteistä aikaa tyttäreni kanssa jokainen päivä, kun emme ole yhdessä. Se on aikaa rikkinäisen tiimalasin, joka valuu pöydältä lattianraosta kylmään maahan ja maatuu maaksi. Jos elämä ei ole järkeilyä, se on tiimalasin multaa.
Onko niin, että jokaista rikkinäistä lasia ei saisi korjata? Jos sisältä vapautuu jotain, mitä ei ikinä olisi alun perin saanut vangita? Elämän voima on horjahdus, jossa halkeaa lasit ja kulkee junat.
Levitän käteni ja lennän valkoisen maan halki. Olen vapaa, olen minuutilleen aikataulussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti