Kiljava-Helsinki-Tampere-Tikkurila-Vantaankoski-Tikkurila-Tre-
Helsinki-Tre-Tikkurila-Vantaakoski
Tänään alkaa uusi elämä. Vanha kuluu pois lian lailla. Uusi tuntuu väärältä. Väärä tuntuu tutulta. Istun Tampereelta lähteneessä junassa sunnuntai-iltana kello 19:01. Vaunu 10. Paikka 35. Istun neljättä kertaa tätä raideväliä liikennöivässä junassa kahden päivän sisällä. Minua kiukuttaa itsekkäät ihmiset, jotka muuttavat 350 kilometrin päähän miettimättä muita. Enemmän minua kuitenkin kiukuttaa oma rajallisuuteni kestää valintojeni seurauksia.
Lapsen saaminen on ainutkertainen lahja. Kaksi rakastutunutta ihmistä viettää unettomia innon, epätoivon ja ilon öitä ennen kuin sen täydellinen pieni ihminen syntyy. Se on onnea. Pitää tulokasta sylissään, ihmetellä sen kynsiä, silmäripsiä muita käsittämättömällä huolella suunniteltuja yksityiskohtia. Lapseen rakastuu heti. Sitä on valmis antamaan henkensä sen puolesta, jotta tuo pieni puolustuskyvytön lapsi saisi elää. Sitä on valmis uhraamaan vuoden sen vuoksi, että näkisimme edes silloin tällöin. Tai sen vuoksi, että jopa näkisimme säännöllisesti. Se lahja on äidille suurempi, isältä se voidaan viedä korkealla prosenttiluvulla pois.
Ensimmäinen matkaviikonloppu on takana. En pysty välttymään ajattelemasta muutamia asioita: Onko tässä mitään järkeä? Onko isän matkustettava näin paljon jotta tapaisi lastaan siksi, että äiti päättää muuttaa? Olenko minä maatamme kiertävä rokkitähti? Olenko siirtynyt rinnakkaistodellisuuteen, jossa asutaan pelkästään valaistussa putkiloissa, jossa on sinisiä penkkejä ja hiljaisia ihmisiä? Jokainen matkustaja odottaa omaa asemaansa. Minä menin jo sekaisin missä piti jäädä pois. Nyt muistan Tikkurilassa, josta matkustan bussilla nro. 53 kotiin.
Radan päällä ajatukset tuntuvat kevyiltä, muistot etäisiltä ja maailma jotenkin yksinäiseltä. Nämä eroamissunnuntait ovat aina sinisiä: haaleita, pysähtyneitä ja ikävöiviä. Minä lennän poikittaisten ratapaalujen yllä, koska minä rakastan tytärtäni.
Minä lennän halki metsien, koska minä en pysty vaikututtamaan kaikkeen elämässäni. Muilla on omat elämänsä. Tai siis aikuisilla on omat elämänsä. Lapsella ei ole. Lapsi tyytyy junan leikkipaikkaan, jossa on liukumäki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti